onko ulkomaisten työntekijöiden voitava tehdä ilmoitus omalla kielellään

Monikielinen ilmoittaminen ei ole lakisääteinen velvoite, vaan käytännöllisesti katsoen suositeltavaa

Laki ei määrää, millä kielellä tai kielillä ilmoituskanavaa on tarjottava. Direktiivin (EU) 2019/1937 9 artikla edellyttää kuitenkin, että työntekijöille on annettava selkeää ja helposti saatavilla olevaa tietoa ilmoitusmenettelystä, ja Ilmoittajien suojelusta annetun lain 2 artikla määrää, että sisäinen menettely on oltava saatavilla kirjallisessa tai sähköisessä muodossa. Lakia ei tulkita siten, että se asettaisi konkreettisen kielivaatimuksen, mutta tiimissä, jossa on paljon työntekijöitä, joiden äidinkieli ei ole suomi, on perusteltua kysyä, onko tieto käytännössä ymmärrettävä kaikille niille, joiden on kyettävä sitä käyttämään.

Kansainvälisesti koostuvalla henkilöstöllä varustetuille organisaatioille on siksi tavallista tarjota ilmoitussivua ja siihen liittyvää ohjausta useammalla kuin yhdellä kielellä, vaikka sitä ei ole muotoiltu erillisenä lakisääteisena velvoitteena. Tapa, jolla tämä toteutetaan — kiinteä joukko kieliä tai mahdollisuus ilmoittajalle valita kieli itse — jää työnantajan päätettäväksi. Tämä on yhdenmukainen laajemmankaan kysymyksen kanssa kuinka tiedotan työntekijöille ilmoituskanavasta, jossa tiedon kieli ja saavutettavuus ovat jatkuvasti toistuvia seikkoja. Menettelyn itsensä laatimisessa, kuten kuvataan kohdassa mitä klokkenluiderssäännöksen on sisällettävä, työntekijöiden kohderyhmä on lähtökohtana valitulle muodolle.

Mitä artikla 9 ja artikla 2 säätävät ja mitä eivät

Direktiivin (EU) 2019/1937 9 artikla edellyttää selkeää ja helposti saatavilla olevaa tiedonantoa menettelystä, ja saman direktiivin 7 artikla säännöstelee sisäisten ilmoituskanavien perustamista yleisesti; kumpikaan säännös ei mainitse kielivaatimusta. Ilmoittajien suojelusta annetun lain 2 artikla toistaa vaatimuksen, jonka mukaan menettely on vahvistettava kirjallisesti tai sähköisesti, määrittämättä kuitenkaan tiettyä kieltä. Monikielisyyden valinta ei siis johdu suoraan lakia koskevan säännöksen vaatimuksesta, vaan siitä, kuinka organisaatio itse toteuttaa saavutettavuusvaatimusta.